Suomalainen maatiaiskana

Kana on lähtöisin Kaakkois-Aasiasta, jossa sitä alettiin pitää kotieläimenä 4000-5000 vuotta sitten. Kanat levittäytyivät länteen Persian ja Välimerenmaiden kautta. Suomeen kanat saapuivat rautakaudella. Kana sopeutui paikallisiin olosuhteisiin ja näin kehittyi alkuperäinen maatiainen. 1800-luvulla Suomeen tuotiin uusia kanarotuja, jotka risteytyivät silloisen maatiaiskannan kanssa. Nykyiset maatiaiskanat ovat näiden risteytymien jälkeläisiä. 1900-luvulla eläinjalostuksen ja keinohaudonnan ansiosta kanoista alkoi olla taloudellista hyötyä ja parempina tuottajina uudet rodut alkoivat syrjäyttää maatiaisia. 1960-luvulla maatiaiskannan luultiin hävinneen kokonaan. Maatiaisia oli kuitenkin säilynyt yksittäisillä tiloilla ja Savitailapeenkannan löytymisen jälkeen 1970-luvulla muitakin kantoja on löydetty. Kanakannat ovat saaneet nimensä löytöpaikan mukaan.

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT) käynnisti kesällä 1998 maatiaiskanan suojeluohjelman, jonka tavoitteena on luoda jatkuvasti täydentyvä säilyttäjä- ja poikastuottajaverkosto. Tällä hetkellä poikastuottajia löytyy seuraaville maatiaiskannoille:
Alhonkanta, Hornionkanta, Hämeenkanta, Iitinkanta, Ilmajokenkanta, Jussilankanta, Kiuruvedenkanta, Lindellinkanta, Piikkiönkanta, Savitaipaleenkanta, Tyrnävänkanta


Maatiaisten ominaispiirteisiin kuuluu elinvoimaisuus, omatoiminen ravinnonetsiminen, hautomisvietti, pitkäikäisyys ja kylmänkestävyys. Ulkoiset ominaisuudet, muninta, hautomisvietin voimakkuus ja luonne vaihtelevat eri kannoissa. Kooltaan maatiaiset vastaavat kevyttä munijarotua. Suomalaisissa maatiaisissa värikirjosta löytyy kaikkea pikimustan ja kermanvaalean välillä. Ruskeat ja harmahtavat sävyt ovat yleisiä. Jalat ovat sulattomat ja väriltään harmaat, sinertävät tai vaaleat, myös keltaisia jalkoja esiintyy.


Maatiaiskana sopii erinomaisesti pienkanalaan, jossa sille suodaan niin luonnollinen ja vapaa elinympäristö kuin mahdollista. Häkkikanoiksi maatiaiset eivät sovi.

Tyrnävänkannan kana ja kukko